Tapahtumat

Talonpojan elämä ja arvot globalisaation myllyssä

Juha Sihvola
Esitelmä Talonpoikaiskulttuurisäätiön Kekri-juhlassa 2.11. 2005


Haluan aloittaa muutamilla suhteellisen henkilökohtaisilla mietteillä. Olen koko aikuisikäni tehnyt työtä yliopistossa ja asunut Helsingissä, muutamia ulkomailla vietettyjä vuosia lukuun ottamatta. Minulla on kuitenkin omakohtainen kosketus talonpojan elämään ja sen kautta myös talonpoikaisiin arvoihin. Olen nimittäin kasvanut maalaistalossa nykyisen Anjalankosken kaupungin, entisen Sippolan kunnan Myllykosken taajaman liepeillä. Kun alan muistella, millaisia talonpoikaisia arvoja omaksuin kasvaessani, tai ehkä pikemminkin, mitkä talonpoikaisesta elämästä nousevat arvot olen kokenut henkilökohtaisesti merkittäviksi, mieleeni tulee seuraavaa.

Yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani on se, että juoksin usein tihkusateessa kyntövakoa pitkin traktorin perässä isäni tehdessä syyskyntöjä. Äiti on asiaa koskevilla toistuvilla muisteloillaan vahvistanut mielikuvaani siitä, että kolmi-nelivuotias jaksoi taapertaa saappaat paksussa savessa pellolla kierros toisensa jälkeen, tuntikausia, iltahämärään asti. Luulen olleen kasvatuksellisesti merkittävää, että taaperolle ei useinkaan sanottu: pois jo pellolta, vaan innostusta pidettiin hyvänä asiana. Kysymys lienee ainakin osittain ollut maanviljelijäperheissä luontevasta pyrkimyksestä kannustaa lapsia mukanaoloon yhteisessä yrityksessä pienestä pitäen. Kuten Loimaan maatalousmuseon johtajana nykyään toimiva Juha Kuisma on asian ilmaissut, "Meidän talo" on ylin arvo, jonka hyväksi oli tehtävä yhdessä töitä. Omissa ajatuksissani tämä mielikuva kuitenkin liittyy ennen kaikkea äärimmäisen sinnikkyyden arvostamiseen. Satoi tai paistoi, asetettujen tavoitteiden eteen oli oltava valmis määrätietoisesti panostamaan eikä tinkiminen tullut kysymykseen ilman erittäin vahvoja perusteita. Omien lapsieni kohdalla olen ollut iloinen ja vähän ylpeäkin, että samantapainen asenne toistuu ainakin suhteessa urheiluharrastuksiin: 9-vuotias jalkapalloilija harjoittelee eikä valita vaikka räntää tuivertaisi.

Sinnikkyyden ohella itsenäisyys oli myös tärkeä arvo. Opin olemaan ylpeä erityisesti siitä, että sai syödäkseen alusta alkaen itse tehtyä leipää. Lapsen perinpohjaisuudella muistan ajatelleeni, mitä kaikkia vaiheita sen valmistamiseen liittyi ja miten olin saanut osallistua niihin miltei kaikkiin. Pelto oli yhdessä kynnetty, muokattu ja kylvetty, vilja oli yhdessä korjattu ja puitu ja sen jälkeen omassa kuivurissa kuivattu, kylän myllyssä jauhatettu ja leipä sen jälkeen keittiön leivinuunissa paistettu. Emme me 1960-luvun alussa tietenkään missään omavaraistaloudessa eläneet, päinvastoin seurasimme aktiivisesti esimerkiksi uuden tekniikan ja populaarikulttuurin kehitystä ja hankimme niiden tuotteita käyttöömme sen minkä ehdimme, ja muutenkin olimme ajan hermolla. Silti muistan kokeneeni jotenkin sykähdyttäväksi sen, että tärkeät ulottuvuudet elämästä olivat konkreettisesti oman tai pikemminkin kotona yhdessä tehdyn työn varassa.

Kolmas arvo oli säästäväisyys. Isäni on aina opettanut, että rahanarvoista tavaraa ei ole syytä heittää pois. Ehkä siksi tilamme käytöstä pois jäänyt navetta ja puimalato alkoivat loppujen lopuksi muistuttaa eräänlaista vanhojen maatalouskoneiden ja kodin tekniikan kotiseutumuseota. Minulle opetettiin jossakin vaiheessa, että säästäväisyys oli ollut sukutraditio. Eräässä sukukokouksessa suvun vanhin muisteli, että isoisäni äidillä oli ollut tapana tarkistaa, että kauppa-asialle lähetetyt lapset toivat pennin tarkkuudella vaihtorahat takaisin ja että makeisia ei ollut ostettu ilman lupaa. No, varmasti tarkan markan politiikka oli ennen vanhaan melko yleistä, enkä toisaalta voi kehuskella onnistuneeni itse aina sen toteuttamisessa sen enempää kuin monet muutkaan kulutushedonistisiin sukupolviin kuuluneet. Periaate on kuitenkin jäänyt mieleen ainakin eräänlaisena omantunnon äänenä.

Vaikka juhlapuhetta pidetäänkin, en halua liioitella ja väittää, että maalla kasvaminen pelkkää idylliä olisi ollut tai että olisin aina kokenut kaiken kotoa omaksumani pelkästään positiiviseksi ja elämää myönteisesti rakentavaksi. 1960-luvun Suomen maalaiselämässä, ei niinkään kotonani mutta yleensä maaseutuympäristössä oli varmasti myös huonoja puolia, kuten kateutta, suvaitsemattomuutta, ennakkoluuloisuutta ja ahdasmielisyyttä - ei sen enempää kuin esimerkiksi kaupunkilaiselämään mutta kuitenkin. Kun vartuin teini-ikäiseksi, kokemusmaailmassani oli myös runsaasti virikkeitä, jotka herättivät minussa kapinamielen ja halun puolustaa ajattelun ja toiminnan vapautta komentelevaksi ja yhdenmukaistavaksi kokemaani kurikulttuuria kohtaan. 60-lukulaisen radikalismin valistushenki paloi rinnassani: asioista piti päättää itse harkiten, ei auktoriteetteihin ja perinteisin turvaten. Siltä pohjalta ei sukupolvien jännitteitä voinut välttää.

Kenties tärkein kotoa saamani opetus liittyy kuitenkin juuri nuorisokapinan ja sukupolvijännitteen kohtaamiseen. Kun olimme kerran keskustelleet isäni kanssa jostakin ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta teemasta ja päätyneet umpikujaan, isäni totesi, että häntä on ihmetyttänyt nykyajan radikaalien pessimistinen ja kielteinen elämänasenne. Hän itse sen sijaan sanoi pitäneensä johtotähtenään ajatusta, jonka oli löytänyt eräästä Hankkijan mainoksesta. Siinä isäntämies katseli peltojaan aamuauringossa ja alla oli teksti: taitaa olla tulossa hyvä päivä. Isän mielestä elämää rakensivat parhaiten optimistinen ja luottavainen asenne sekä halu nähdä hyviä asioita maailmassa. Varmaankin hän ajatteli myös, että juuri maanviljelijän elämänasenne oli tyypillisesti tuollainen. Toteamus ei luultavasti avannut keskustelumme umpisolmua, sillä minulla oli tapana loppujen lopuksi pitää pääni, vaikka opinkin tekemään käytännön kompromisseja ja sovitteluratkaisuja. Ajatus jäi silti kytemään mielessäni, ja en ole pelkästään yrittänyt elää sen mukaisesti omassa elämässäni vaan olen yrittänyt välittää samaa asennetta myös lapsilleni. Kun saattelen kahta ala-asteikäistäni koulutielle, yritän muistuttaa, etenkin myöhäissyksyn pimeinä ja tuulisina aamuina, että päivän kuluessa voi kokea monia hyviä asioita, ja illalla kysyn kuulumiset muodossa: oliko tänään hyvä päivä.

Kun olen luvannut sanoa jotakin, joka koskee talonpojan elämää ja arvoja globalisaation myllyssä, haluaisin sanoa sen kuvaamieni omakohtaisesti kokemieni arvojen ja asenteiden näkökulmasta. Sinnikkyys, itsenäisyys ja säästäväisyyskin voisivat olla niitä, mutta erityisesti haluaisin puhua nyt kotoa oppimani talonpoikaisen elämänoptimismin hengessä.

Aivan ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole. Sitä paitsi, olisi melkoista tosiasioiden kiistämistä väittää, että optimismi ja luottavaisuus olisivat koko totuus talonpoikaisesta asennemaisemasta. Ja sitä paitsi jos niin olisi, talonpoikia voitaisiin varmaan myös syyttää naiiviudesta ja hyväuskoisuudesta, erityisesti jos ajatellaan muutamia kovia tosiasioita, jotka koskevat talonpoikaisen elämänmuodon muutosta viimeisen sadan vuoden aikana.

Brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawm, joka on ollut koko pitkän elämänsä ajan takkia kääntämätön kommunisti ja marxisti mutta yhteiskuntatutkijana yksi aikakautemme oivaltavimpia tai ainakin vaikutusvaltaisimpia, on esittänyt rajun väitteen viime vuosisadan historiaa koskevassa teoksessaan Äärimmäisyyksien aika. "Tämän vuosisadan (siis 1900-luvun) jälkipuoliskon dramaattisin ja kauaskantoisin yhteiskunnallinen muutos, joka myös erottaa meidät ikiajoiksi menneestä maailmasta, on talonpoikaiston kuolema." Hieman liioittelua Hobsbawmin väitteessä on. On totta, että toisen maailmansodan aattona kaikissa maailman maissa Britanniaa ja Belgiaa lukuun ottamatta maanviljelys elätti yli 25 prosenttia väestöstä ja useimmissa suuren enemmistön. Tänään sen sijaan vauraissa maissa on vain muutama prosentti viljelijöitä ja vain Afrikkaan, Etelä-Aasiaan ja Kauko-Itään on jäänyt yhteiskuntia, joissa maatalousväestöä on enemmistö. Maatalousvaltaiset maat ovat kuitenkin toisaalta maailman väkirikkaimmat, ja siksikin lienee ennenaikaista puhua talonpoikaiston kuolemasta.

Toisaalta maataloudessa tapahtunutta muutosta ei ole syytä vähätellä. Kaikissa läntisen Euroopan ja Pohjois-Amerikan maissa maanviljelijäväestö on jäänyt marginaaliryhmäksi, ainakin jos lukumäärässä mitataan. Suomessa muutos on ollut tunnetuista syistä monia muita maita, varsinkin muita Pohjoismaita, myöhäisempi mutta vastaavasti rajumpi. Suomeenhan luotiin sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan jälkimainingeissa poliittisten kriisien hillitsemiseksi uusia pientiloja vaiheessa, jossa naapurimaiden tilakoko oli kääntynyt kasvuun ja viljelijäväestö alkanut vähentyä. Siksi Suomessa yhteiskuntarakenteet kokivat erityisesti 1960-70-lukujen aikana rajumman muutoksen kuin kenties yhdessäkään muussa Länsi-Euroopan maassa. 1990-luvulla integroituminen Euroopan unioniin ja Suomen avautuminen globaalille maailmantaloudelle ovat aiheuttaneet lisää ahdistusta ja paineita, joista maatalous on joutunut kantamaan ehkä raskaimman osan. 1900-luvun aikana maatalousväestön osuus laski noin 70 prosentista seitsemään. Maatiloja oli Suomessa vielä vuonna 1950 yli 460.000, mutta vuoteen 2000 mennessä aktiivista tuotannollista toimintaa harjoittavien tilojen määrä oli laskenut noin 80.000:een.

Olen lueskellut Maaseudun Sivistysliiton, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Stakesin muutamia vuosia sitten järjestettyjen kirjoituskilpailujen aineistoja, joiden aiheena ovat olleet maaseudun ihmisten kokemukset ja kohtalonkysymykset Kirjoituksissa ovat osittain kuvastuneet samantapaiset arvot kuin alussa kuvailin omaan lapsuuteeni liittyneen: sinnikkyys, ahkeruus, yritteliäisyys, halu voittaa vaikeudet, luottavainen uskonnollisuus, rakkaus maahan, kunnioitus ja uskollisuus menneitä sukupolvia kohtaan, tunne kuulumisesta sukupolvien ketjuun ja historian jatkumoon. Muutosprosesseja kuvataan enemmän haikeasti kuin katkerasti. Selvästi teksteistä kuvastuvat kuitenkin myös synkemmät tunnot: ahdistus ja suru muutoksen ja luopumisen johdosta. Ei tunnu harhaanjohtavalta, kun alussa mainitsemani Juha Kuisma toteaa Ilkka Niiniluodon ja itseni toimittamaan kirjaan Nykyajan etiikka kirjoittamassaan artikkelissa "Maaseutu yhteiskunnallisena kysymyksenä", että maaseudun ihmisen kokemuksia "pohtivan olisi mietittävä, miltä tuntuu olla koko ajan alakynnessä - hävitä päätös päätökseltä, menettää valtion jakamia oikeuksia, olla tuomittuna kilpailuun, jonka pelisääntöjä joku toinen muuttaa milloin miksikin." Tämä on Kuisman mukaan mielentila, johon maaseudun kehittäjien joukko saattaa toisinaan vajota.

Koska en ole oikeastaan yhteiskuntatieteilijä enkä edes yhteiskuntahistorioitsija, vaan olen tehnyt akateemisen työni pääasiassa filosofian ja aatehistorian parissa, ajattelin puhua talonpoikaisesta arvomaailmasta hieman yleisemmällä tasolla ja sen tietämyksen pohjalta, mitä minulla työni puolesta ainakin pitäisi olla. Esitän kolme suhteellisen yksinkertaista teesiä. Väitän, että suomalaiselle yhteiskunnalle on ominainen luterilaisesta reformaatiosta periytyvä arvomaailma, joka on kiinnostavalla tavalla erilainen kuin kalvinistinen ja roomalaiskatolinen. Väitän myös, että tämä erityinen arvoperinne on suomalaiselle yhteiskunnalle vahva voimavara globalisaation myllyssä ja avoimessa maailmantaloudessa selviytymiseen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja ihmisarvon kunnioituksesta tinkimättä. Edelleen väitän, että tämän arvomaailman varassa avautuu myös talonpoikaiselle elämänmuodolle ja maaseudulle mahdollisuus katsoa luottavaisesti ja optimistisesti kohti tulevaisuutta.

Yksi eurooppalaisessa ajatusmaailmassa merkittävä filosofinen ihmiskuva, jolle ominaiset ajattelutavat ovat vaikuttaneet ajatteluumme paljon filosofiaa ja akateemista oppineisuutta laajemmin ja usein sitä edes tietämättämme, on ollut aristotelismi. Syynä on ollut se, että Aristoteleen teoksia on keskiajalta alkaen käytetty oppikirjoina eurooppalaisissa yliopistoissa. Ne antoivat suuren osan käsitteistöä moraalia ja yhteiskuntaa koskevaan kielenkäyttöön ja niiden vaikutus säteili siten koko kulttuuriin. Erityisesti Tuomas Akvinolaisen myöhäiskeskiajalla muotoileman roomalaiskatolisen moraaliteologian vaikutus Aristoteleen ajatusten välittäjänä on ollut keskeinen nykyaikaan saakka.

Aristoteleen ihmiskuvalle on ominaista optimismi. Ihmisellä on luontainen taipumus elää järjen hallitsemaa yhteisöelämää, jossa ihmisen kyvyt toteutuvat tasapainoisena kokonaisuutena ja jossa jokainen yhteisön jäsen on motivoitunut tekemään sekä oman että yhteisönsä elämästä onnellisen. Jos olosuhteet ovat suopeat ja ihmiset saavat hyvän kasvatuksen, yhteiskunnasta tulee luonnostaan onnellinen ja oikeudenmukainen. Aristoteleen hyvän elämän malli ei kuitenkaan koske ketä tahansa: hyvän yhteiskunnan täysivaltaisia jäseniä ovat arjen huolista ja työnteosta vapautettu miespuolisen eliitin jäsenet, joiden hyvä elämä on filosofiaa, politiikkaa, sotimista ja seuraelämää, naiset, muukalaiset ja orjat tuottavat siihen tarvittavat aineelliset resurssit.

Reformaatioaikana Aristoteleen ihmiskuvan elitismi menetti uskottavuuttaan ja sille etsittiin vaihtoehtoja. Hyvää elämää koskevat ihanteet tavallaan demokratisoituivat, kun alettiin ajatella, että ihmiselämän keskeisiä sisältöjä olivat filosofian ja politiikan sijasta arkiseen aherrukseen, perhe-elämään, lastenhoitoon ja tuotannolliseen elämään liittyvät toiminnat. Lisäksi monet reformaattorit hylkäsivät Aristoteleen ajatuksen ihmisen luontaisesta hyvyydestä ja hakivat ihmiskuvansa lähtökohdat pikemminkin kirkkoisä Augustinukselta.

Augustinuksen mukaan ihmisolemus oli perisynnin turmelema. Vaikka ihminen voisi järkensä ja Jumalan ilmoituksen perusteella ymmärtää, mikä on oikein, nimittäin hakeutuminen yhteyteen Jumalan kanssa, ihmisruumiin ja -sielun luonnolliset liikkeet vievät väistämättä poispäin Jumalasta. Perisynti ei olisi yksilön kannalta kovin tuomittava asia. Hänen tililleen ei laskettaisi lisäsyntyjä, jos hän käyttäisi vapaata tahtoaan perisynnistä irrottautumiseen ja sanoutuisi oitis irti ulkoisen maailman vaikutelmien ruumiissa ja sielussa välttämättömyyden pakosta aikaan saamissa synnillisistä liikkeistä. Ikävä kyllä perisynti turmeli myös ihmisen tahtomiskyvyn. Tahto on vapaa mutta se kykenee käyttämään vapautta vain pahan eri vaihtoehdoista valitsemiseen. Jos ihmisiä ei mikään voima hillitsisi, he eläisivät kuin porsaat pellossa ja seuraisi kauhea kaaos.

Ihmisen luontaisen syntisyyden synkeiden seurausten osalta Augustinus teki kuitenkin kaksi varausta. Ensinnäkin Jumala on asettanut maallisen vallan, joka ei tosin kykene edistämään ihmisen elämän muuttumista Jumalalle otolliseksi mutta pitää yllä järjestystä ja estää täyden sekasorron. Toiseksi Jumala on Kristuksen kautta armossaan pelastanut rajatun joukon ihmisiä ilman näiden minkäänlaista ansiota. Pelastus on ennalta määrätty osa Jumalan suunnitelmaa, eikä ihmisellä ole mitään edellytyksiä ymmärtää salatun Jumalan ratkaisujen perusteita. Emme tiedä, ketkä maan päällä elävistä ovat pelastettuja ja ketkä määrätty kadotukseen.

Reformaation piirissä Augustinuksen aateperinnön pesänjakajina esiintyi kaksi olennaisesti erilaista ajattelutapaa, joita kutsun nyt vähän asioita yksinkertaistaen kalvinismiksi ja luterilaisuudeksi. Kalvinistit korostivat kaiken ennalta määräytymisen eli predestinaation oppia sekä Jumalan armon valikoivuutta. Kalvinismi oli etujoukon teologiaa: Jumalan käskyt koskevat oikeastaan vain pelastettuja ja vain pelastetut voivat niiden merkityksen ymmärtää. Ihmisellä ei ole mitään luonnollista moraalitajua. Alkuperäisessä kalvinismissa korostettiin myös Jumalan salattua luonnetta. Jumala oli käsittämätön ja kaukana poissa, mikään mitä ihminen tekee, ei voi vaikuttaa Jumalan ennalta määrättyihin päätöksiin, mutta emme edes tiedä mitä nämä päätökset täsmällisesti ottaen ovat ja keitä ne koskevat.

Saksalaisen sosiologian klassikko Max Weber, jonka kuuluisan teoksen Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki ilmestymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, kutsui kalvinistista oppia pateettisen epäinhimilliseksi ja arveli sen johtaneen kalvinistien piirissä pohjattoman sisäisen yksinäisyyden kokemukseen. 1600-luvun englantilaiset puritaanit, kuten John Bunyan kirjassaan Kristityn vaellus, kuitenkin hieman pehmensivät kalvinismin eksistentiaalista yksinäisyyttä. Jumalan pelastussuunnitelma oli kylläkin ihmisiltä salattu, mutta maailmassa saattoi nähdä jonkinlaisia enemmän tai vähemmän todennäköisiä merkkejä siitä, keihin se kohdistuu. Erityisesti taloudellinen menestys alettiin tulkita merkiksi Jumalan valittuihin kuulumisesta.

Puritaanien tulkitsema kalvinistinen teologia tuki Max Weberin mukaan niin sanotun maailmansisäiseen askeesiin perustuvan luonnetyypin tai mielenlaadun syntyä. Sellaisen yleistyminen puolestaan edisti taloudellisen rationaalisuuden ja kapitalistisen yhteiskunnan kehitystä. Maailmansisäinen askeetti panostaa taloudelliseen toimintaan ja tavoittelee yritykselleen mahdollisimman suurta voittoa. Hän on laskelmoiva ja riskejä ottava mutta myös maltillinen ja luotettava, työlleen omistautunut ja periaatteistaan kiinni pitävä. Hän ei tuhlaa eikä kerskaile rikkauksillaan vaan nolostuu ulkoisista tunnustuksista. Hän ei saa omaisuudestaan muuta nautintoa kuin tunteen siitä, että on tehnyt työnsä hyvin. Liiketoiminnan varsinainen tavoite ei ole itselle saatava hyöty nautinnosta puhumattakaan vaan Jumalan kunnian julistaminen. Voiton maksimointi ilmaisee kurinalaista luonnetta ja Jumalalle otollista asennetta. Hurskas liikemies ei käytä tuottoa omaksi vaan yrityksensä hyväksi - sikäli kuin sen voi tehdä omaa sielua ja toisia ihmisiä vahingoittamatta. Puritaaneja auttoi menestymään myös se, että he uskoivat Jumalan suopeuden edellyttävän tunnontarkkaa rehellisyyttä. Heihin luotettiin ja luottamuksen ilmapiiri levisi koko yhteiskuntaan.

Näin Weberin tulkinnassa protestanttisen etiikasta ja kapitalismin hengestä seuraava yritteliäisyyden ja rehellisyyden yhdistelmä antoi ainakin periaatteessa mahdollisuuden onnellisen ja mikseipä jopa oikeudenmukaisen yhteiskunnan kehittymiseen. Weber ei toisaalta kiinnittänyt paljonkaan huomiota siihen, että kalvinistisessa teologiassa moraalin velvoitteet rajattiin uskovien etujoukkoon. Vaikka puritaanit saattoivat olla rehellisiä ulkopuolisiakin kohtaan, moraali rajoittui oikeastaan uskovien yhteisön sisäisiin suhteisiin. Kalvinismin pohjalle ei siksi luontevasti rakennu ajatusta kaikkiin kohdistuvasta sosiaalisesta vastuusta. Toisaalta Weberin tarinassakaan ei ollut onnellista loppua. Sosiologi korosti sitä, että kapitalismi ei lopulta tarvinnut sen uskonnollisen etiikan tukea, joka oli edistänyt sen vakiintumista. Kuolleiden uskonnollisten käsitysten haamut kummittelivat hänen mukaansa modernissa maailmassa, mutta aito henki oli väistynyt lattean utilitarismin tieltä. Kapitalismin lyhyttä kulta-aikaa seurasi latistuminen. Yksiulotteinen hyötyajattelu korvasi uskonnolliset hyveet ja materialismi askeesin, kun kapitalismin huomattiin toimivan ilman teologisia perusteluja. Lopputulosta Weber halveksi koko sydämestään: kapitalismista oli tullut rautahäkki, jota hallitsivat hengettömät asiantuntijat ja sydämettömät nautiskelijat.

Weber ei arvostanut luterilaisuutta. Väheksymiseen lienevät vaikuttaneet henkilökohtaiset ja poliittiset syyt. Weberin mukaan luterilaisuus oli passiivista, kohtaloon alistuvaa ja auktoriteettisidonnaista. Tosin hän myönsi, että luterilainen ajatus kutsumustyöstä, jonka mukaan Jumalaa tuli tunnollisesti palvella mihin tahansa asemaan olikin yhteiskunnassa joutunut, oli vaikuttanut maailmansisäisen askeesin ajatuksen kehitykseen.

Luterilaisuuden merkitystä modernin yhteiskunnan kehityksen kannalta voisi kuitenkin tulkita Weberin hengessä mutta Weberistä poikkeavalla tavalla seuraavasti. Luterilaisuus rakensi myös Augustinuksen perinteen pohjalle mutta painotti siinä eri piirteitä kuin kalvinistit. Kun kalvinisteille keskeisiä olivat predestinaatio, uskovien etujoukko ja armon merkit maailmassa, luterilaiset korostivat salattua Jumalaa, perisyntiä sekä ihmisen heikkoutta ja haavoittuvuutta. Luterilaisuudessa ajatellaan, että ihmisellä on luontaiset edellytykset tietää, mikä on hyvää ja oikein, sillä tämän kyvyn Jumala on antanut kaikille, ei vain uskovien etujoukolle. Perisynnin takia ihmisillä ei kuitenkaan riitä moraalista tarmoa omatunnon määräysten seuraamiseen vaan kaikki ihmisen oma-aloitteinen toiminta on viime kädessä itsekkään vanhan Adamin motiiveista kumpuavaa. Ihminen kykenee toimimaan moraalisesti oikein vapain mielin ja puhtain sydämin vain Jumalan armosta, mutta tämän armon perusteet ovat meille tuntemattomat. Toisin kuin kalvinistit, luterilaiset eivät usko, että ainakaan taloudellisesta menestyksestä voisi tehdä edes todennäköisyyspäätelmiä Jumalan valittuihin kuulumisesta. Luterilaiset ovat tässä yhteydessä olleet pikemminkin taipuvaisia ajattelemaan Jeesuksen vertausta kamelista ja neulansilmästä.

Tähän asti luterilaiset ovat kulkeneet Augustinuksen vanavedessä. Luterilainen yhteiskuntafilosofia on kuitenkin optimistisempaa kuin kirkkoisän. Augustinushan oli ajatellut, että maallinen valtio, vaikka toteuttaakin Jumalan tehtävää, ei voi mitenkään muuttaa ihmisen elämää hyveellisemmäksi ja onnellisemmaksi vaan vain estää täydellisen tuhon. Luterilaisuudessa sen sijaan ajatellaan, että hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa ihmiset voivat sentään itsekkyydestään huolimatta oppia toimimaan edes muodollisesti oikein, vaikka motivaatio onkin pohjimmiltaan itsekäs ja kiitosta kalastava.

Koska luterilaiset ovat epäluuloisia ihmisten todellisten motivaatioiden osalta eivätkä luota näiden oma-aloitteiseen epäitsekkyyteen, he ajattelevat, että oikeudenmukaisuuden toteuttaminen on parasta antaa yhteiskunnan julkisten poliittisen koneiston hoidettavaksi. Näin luterilaisen moraaliteologian voidaan ajatella tukevan hyvinvointivaltion rakentamispyrkimyksiä. Lisäksi luterilaiset katsoivat, että syntisyys, heikkous ja haavoittuvuus ovat ominaisia kaikille ihmisille; kukaan ei voi olla varma omin voimin selviytymisestään. Siksi luterilaiset ovat perinteisesti tukeneet sosiaalipolitiikassa ja resurssien jaossa universaaleja eli kaikkiin kohdistuvia ratkaisuja tarveharkintaisten sijasta. Kolmanneksi luterilaisuus on yksilökeskeistä: aivan kuten jokainen yksilö vastaa teoistaan yksin Jumalansa edessä, myös sosiaalipoliittiset ratkaisut on kohdistettava yksilöihin eikä perheisiin tai työyhteisöihin.

Myös luterilainen työnetiikka on erilaista kuin kalvinismin. Kuten sanottu, luterilaisuuteen kuuluu ajatus kutsumustyöstä, jonka mukaan Jumalan antamaa tehtävää on toteutettava tunnollisesti, mihin tahansa yhteiskunnalliseen asemaan onkaan sattunut joutumaan. Työn tehtäväksi ei kuitenkaan ajatella ensisijaisesti Jumalan kunnian julistamista vaan Jumalan hyvyyden välittämistä kaikille tarvitseville. Luterilainen työnetiikka on siis sekä ahkeruutta että yhteisvastuuta korostavaa. Augustinukseen ja kalvinismiin verrattuna elämän päämäärät asetetaan maallisemmin. Olennaista ei ole ajatella pääsyä tuonpuoleiseen taivaan kotiin vaan maallisen vaelluksen tekemistä edes siedettävän onnelliseksi.

Luterilaisessa etiikassa yhdistyvät kiinnostavalla tavalla yksilöllisyyden ja solidaarisuuden, yritteliäisyyden ja yhteisvastuun ajatukset. Luterilaisuus sallii tai ainakin ymmärtää sitä, että ihmiset toimivat yksilöinä omaa etuaan ajatellen, mutta kuvaa myös sitä, minkälaisin ehdoin ihmiset ovat valmiita järjestämään yhteiskunnan niin, että ihmisen haavoittuvuutta ulkoisen sattuman ja sisäisen heikkouden edessä yhdessä hoidetaan. Kenties luterilaisuus on hieman sisäisesti ristiriitainen paketti. Tähän on viitannut Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen tuoreessa artikkelissaan "Otsa hiessä - luterilaisuuden vaikutus suomalaiseen ajatteluun." Saarisen mukaan luterilaiset ovat taipuvaisia toisaalta panemaan toivonsa ja luottamuksensa Jumalaan, mutta toisaalta onnettomuuden sattuessa myös purnaamaan Jumalan salattuja tarkoitusperiä vastaan. Vastaavasti maallisella puolella valtion odotetaan toimivan oikeudenmukaisuuden takaajana ja puutteenalaisuuden helpottajana, mutta samalla tyytymättömyyden aiheiden ilmetessä purnataan julkisen vallan edustajien moraalittomuudesta. Tällöin epäilemättä muistetaan, että vanha Adam se ohjaa meistä jokaista. Toisaalta Saarinen voi olla oikeassa ajatellessaan, että juuri tässä optimismin ja pessimismin jännitteessä on luterilaisuuden voimavara. Toisin kuin kalvinistisen kilpailu- ja tehokkuuskulttuurin ihailijat vieläkään uskovat, luterilaisen perinteen varassa rakennetut, yhteisvastuun henkeen perustuvat ja hyvinvointia kaikille meille tarvitseville jakavat yhteiskunnat ovat pärjänneet aika hyvin myös kilpailukykyvertailuissa.

Hyvät kuulijat

Uskon, että myös Suomen talonpoikaiston arvomaailma on ollut syvästi luterilaisen ihmiskuvan muokkaama. Uskon myös, että luterilaisuuteen palautuvat arvot, silloinkin kun niiden teologiset juuret ovat meiltä maallistuneilta unohtuneet, ovat voimavara johon suomalaiset maanviljelijät ja maaseudun asukkaat voivat edelleen luottavaisesti rakentaa silloinkin, kun ihmisarvoisen maaseutuelämän edellytyksiä halutaan turvata globalisaation saatanallisessa myllyssä. Jos niin on, voisi odottaa sen yhteistä vastuuta koskevan toivon toteutuvan, jonka Juha Kuisma muotoilee seuraavasti: "Tällaisessa tilanteessa sivistyneen ihmisen tulisi asettua heikomman osapuolen puolelle eikä katsoa asiaa oman etunsa vaan yleisen edun ja pitkän tähtäyksen kannalta. Silloin pitäisi ottaa henkilökohtaisesti velvoittuneena todesta, että kehitys koskee myös maaseutua ja että sellaisen hyvän yhteiskunnan tavoittelu, jossa maaseutu olisi mukana, tuottaisi lopputuloksena kaikille paremman yhteiskunnan."


Sivun alkuun